Torppari oli vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotontit. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla.
Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloil-leen torppareita. Torpparilaitos olikin yksi merkittävimmistä 1700-1800-lukujen yhteiskunnal-lisista reformeista.
Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin. Torppien määrä nousi ripeästi: 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa noin 1 000, (noin 2,5 prosenttia väestöstä) 1800-luvun alussa noin 20 000 ja vuosisadan lopulla jo 70 000. Oman ryhmänsä torppareita muodostavat ruotusotatorppien isännät eli ruotusotilaat. Torppareista muodostui pian uusi yhteiskunnallinen ryhmänsä, joka sijoittui maata omistavien talonpoikien sekä irtaimen työväestön välimaastoon.
Torppareiden määrän voimakas kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen, sekä metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907.
Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918. On myös katsottu, että tilattoman väestön kysymys oli enemmänkin ideologinen kuin taloudellinen ongelma, sillä torppareiden elintaso parani melkoisesti 1800-luvun kuluessa, eikä muukaan tilaton väestö kärsinyt työn puutetta (vaikkakaan heidän asunto-olonsa eivät aina olleet kunnossa). Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi. Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon, muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.
Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.