Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa. Usein kymmenen vuoden ajanjakson käsittävään rippikirjaan merkittiin seurakuntalaiset kylittäin ja ruokakunnittain. Vanhimmissa rippikirjoissa kylät ovat kinkeripiirin mukaisessa järjestyksessä; 1800-luvun alkupuolelta lähtien aakkosjärjestyksessä. Rippikirjojen perimmäisenä tarkoituksena oli seurata seurakuntalaisten hengellistä vaellusta: kontrolloida ihmisten lukutaitoa ja kristinopin hallintaa sekä valvoa ehtoolliselle osallistumista.
Rippikirjojen merkinnät tarkentuivat 1700-luvun puolivälissä, jolloin niistä löytää tietoja seurakuntalaisten syntymä- ja kuolinajoista, sosiaalisesta asemasta ja muuttomerkinnöistä. Torpparit, sotilaat, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen, mutta toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat.
1600-luvun rippikirjassa on monesti henkilönimi ilman syntymäaikaa ja -paikkaa.
Muutoinkin rippikirja haki vasta muotoaan 1600-luvulla. Maassamme on 14
seurakuntaa, joiden vanhin rippikirja alkaa 1665-67.
Tultaessa 1700-luvulle alkavat rippikirjamerkinnät tarkentua. Maaseudulla henkilöt
ovat edelleenkin kylittäin ja taloittain, kaupungeissa yleensä kortteleittain ja/tai
tonteittain.
Tietoaines lisääntyy edelleen siirryttäessä 1800-luvulle, sillä tuolloin rippikirjoihin ilmaantuvat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henkilökohtaista tietoa seurakuntalaisesta. 1900-luvun rippikirjat kertovat myös seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä ja kirkollisesta äänioikeudesta.
Rippikirjoja pidettiin maassamme 300 vuoden ajan, sillä vuonna 1962 evankelisluterilaisessa kirkossa luovuttiin rippikirjojen pidosta ja siirryttiin uuteen kortistopohjaiseen järjestelmään.
Rippikirjoihin henkilöt merkittiin perheittäin. Yksi aukeama käsittää noin 6—10 vuoden ajanjakson, jonka jälkeen avattiin uusi aukeama ja henkilöiden nimet ja muut tiedot siirrettiin sinne. Aukeamalle merkittiin ensin talonväki, sitten piiat ja rengit. (Näitä nimityksiä käytettiin talon nais- ja miespalvelijoista.) Sen jälkeen merkittiin toiset, joita taloissa usein oli, sotamies perheineen ja talossa mahdollisesti asunut ns. kirkonvaivainen. Torppareilla oli jo noin 1750-luvulta lähtien oma sivu. Heilläkin saattoi olla piikoja ja renkejä.
Rippikirjoihin merkittiin yleensä henkilöiden syntymä- ja kuolinajat. Vanhemmissa rippikirjoissa on vain syntymävuosi ja kaikkein vanhimmissa ei aina sitäkään. Rippikirjojen alkuperäisenä tarkoituksena oli seurata niiden avulla seurakuntalaisten lukutaitoa ja kristinopin alkeiden tuntemusta. Siitä syystä siellä on sisäluvun eli ABC-kirjan sarakkeessa sekä kristinopin sarakkeiden kohdalla merkintöjä XX, X, 1, jotka kertovat kuinka asianomainen henkilö osasi lukea ja tunsi kristinopin alkeita. Rippikirjoihin merkittiin myös päivämäärät, jolloin henkilö kävi ripillä eli ehtoollisella. Samoin merkittiin sokeus, kuurous, rampuus ja henkinen sairaus, toisinaan jopa jokin erikoislaatuinen luonteenpiirrekin. Epäsiveellisestä elämästä seurasi salaripitys, joka sekin on rippikirjassa. Myös sellaiset rikokset kuin juoppous sekä viinan myynti ja keittäminen näkyvät rippikirjassa, sillä niistä joutui maksamaan sakkoja ja saattoi joutua linnaankin. Suurimmista rikkomuksista viitataan raastuvan- tai kihlakunnanoikeuteen.
Kun henkilö muutti seurakunnan sisällä tai seurakunnasta toiseen, tehtiin siitä merkintä rippikirjaan. Merkinnät ovat joskus epäselviä ja tuhruisia ja puuttuvat silloin tällöin kokonaan. Rippikirjassa näkyy joskus papin omia persoonallisia merkintöjä. Eräässä pitäjässä romanttinen pappi, joka teki aina kauniin sydämenkuvan naimisiin menevän henkilön nimen eteen.
Kirkon taholta alettiin Länsi-Suomessa opettaa jo 1440 -luvulla isä-meidän rukousta, Ave Mariaa ja apostolista uskontunnustusta, mutta varsin huonolla menestyksellä. 1500 -luvulla kirkoissa pidettiin katekismuskuulusteluja ja erikoiskuulusteluja järjestettiin ehtoollisella kävijöille ja avioliittoon aikoville. 1600 -luvulla papit lukivat katekismusta kirkoissa ja seurakuntalaiset perässä niin monta kertaa, että oppivat ulkoa (jos oppivat. Sisäluvun taitoa yritettiin myös opettaa kansalle ja seurakuntiin hankittiin lukuluettelot eli rippikirjat. Sitten tulivat suuret nälkävuodet ja isoviha, jotka keskeyttivät aloitetun työn. Isonvihan jälkeen työ jouduttiin aloittamaan melkein alusta. Koulumestarit ja lukkarit panivat taitonsa liikkeelle ja niin saivat kylä- ja kiertokoulut alkunsa.
Ensimmäinen määräys rippikoulun pidosta annettiin v. 1740. Sen mukaan lapsille tuli opettaa kristinopin ja autuuden järjestystä, ja ennen kouluun tuloa heidän oli osattava lukea selvästi sisältä ja katekismus ulkoa. Pakolliseksi rippikoulu tuli vasta v. 1763 Turun hiippakunnassa ja vähän myöhemmin muualla.
Rippi-. eli kinkerikirjan tarkoituksena oli tutkia seurakuntalaisten lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta. Vuonna 1665 piispa Gezelius lähetti kiertokirjeen Turun hiippakunnan papeille ja kehotti heitä aloittamaan muistiin merkitsemisen seurakuntalaisten lukutaidosta ja kristinopin tuntemuksesta. Melkein välittömästi kehotusta alettiin noudattaa ja jo v. 1667 joissakin pitäjissä Turun hiippakunnan alueella rippikirjoja alettiin pitää. Vuoden 1686 kirkkolaki vahvisti tämän kehotuksen, ja niin rippikirjat alkavat lukuisissa seurakunnissa 1600 -luvun loppupuolella. Kuitenkin on paljon niitä seurakuntia, joissa ne alkavat vasta 1700 -luvun alkupuolella ja joissakin vasta isonvihan jälkeen, etenkin Itä-Suomessa.
Rippikirjat on mikrofilmattu ja filmit ovat Valtionarkistossa vapaasti käytettävissä Alkuperäiset ovat useimmiten maakunta—arkistoissa. Rippikirjoja ei ole puhtaaksikirjoitettu.
Nykyisin rippikirjoihin merkitään tarkkaan jokaisen syntymäaika. Ennen ei oltu näin tarkkoja, vanhimmissa rippikirjoissa on vain syntymävuodet Ja vielä vanhemmissa syntymävuosikin saattaa puuttua. Syntymävuosissa voi olla virheitä, joten syntymäaika täytyy aina tarkistaa syntyneiden kirjoista, jos ne ovat saatavissa.
Rippikirja -aukeaman vasemmassa reunassa on usein salaperäisen näköisiä merkintöjä, jotka saattavat muodostaa ongelman. Ne ovat usein niin lähellä reunaa, että sivun kulumisen takia, niitä on vaikea erottaa, varsinkin mikrofilmatuissa rippikirjoissa. Nämä merkit tarkoittavat muuttoja, kuolemaa, naimisiinmenoa, aviotonta syntyperää, sukulaisuussuhdetta ym,
Rippikirjan ensimmäisessä sarakkeessa on asianomaisten nimet, tavallisesti talon isäntäväki ensin: mies, vaimo, pojat, tyttäret. Siellä voi olla myöskin jo avioituneita poikia ja tyttäriä, joten aukeamalla saattaa näkyä miniöitä ja vävyjä.
Piiat ja rengit seuraavat talonväen jälkeen, sitten talossa mahdollisesi~ asuvat loiset eli itselliset. Joissakin taloissa on vielä sotamies perheineen sekä kirkonvaivainen. Aikaisemmin samalla sivulla näkyivät myös talon torppari tai torpparit, mutta myöhemmin, noin 1750—luvulta lähtien he saivat oman sivun.
Kun henkilö kuoli tai muutti, nimen päälle saatettiin vetää niin paksu viiva, että viivan alla olevaa nimeä tuskin näkyy.
Sarake syntymämerkintää varten voi olla heti nimen jäljessä tai aukeaman oikealla puolella.
Rippikirjasta selviää kuinka asianomainen osasi lukea tai ymmärsi kristinopin alkeita. Kuitenkin näemme usein rippikirjan sivuja, joihin ei ole tehty mitään merkintöjä mainittujen asioiden kohdalle.
Sisälukua ja kristinopin tuntemusta ilmaistiin erilaisilla merkeillä, mutta seuraavat merkit olivat yleensä käytössä:
Sisäluku:
XX — erittäin hyvin
XY — hyvin
Xl — tyydyttävästi
X: — lähes tyydyttävästi
X — välttävästi
1.,%, — hyvin heikosti
Kristinoppi:
XX — tyydyttävästi
XI — välttävästi
X — alkeellisesti
1 — mitättomästi
Rippikirja -aukeaman oikealla sivulla olevat rippimerkinnät voivat olla hyvin valaisevia, sillä niistä voi nähdä, milloin joku on tullut taloon ja milloin muuttanut pois tai milloin lapsi on käynyt ripillä ensimmäisen kerran (siirretty lastenkirjasta rippikirjaan). Valitettavasti kaikissa Pitäjissä, etenkin aikaisempina vuosina, merkintöjä ei ole tehty tai ne ovat puutteellisia Samoin muutto- ym. merkinnät vanhoissa rippikirjoissa ovat yleensä hyvin epäselviä ja vaikeita lukea.
Myöhempinä vuosina, jolloin kaikki merkinnät kirkonkirjoissa ovat selviä ja tarkkoja, annettiin kinkereiltäkin todistus, ns. lukuseteli, josta asianomainen voi itse nähdä omat taitonsa.