Kuolleiden kirjoihin on asianomaisen nimen lisäksi merkitty kuolin- ja hautausaika, kylä jossa henkilö asui kuollessaan, ikä ja kuolemansyy. Entisaikaan ihmisiä kuoli paljon ruttoon ja koleraan. Nälkävuosina joukoittain ihmisiä kuoli nälkään tai nälän seurauksena riehuneisiin kulkutauteihin. Erilaiset kuumeet, pistokset ja halvaukset olivat yleisiä. Myöhemmin keuhkotauti oli suurena vitsauksena. Hyvin yleisiä kuolemansyitä etenkin lasten keskuudessa olivat isorokko, punatauti ja hinkuyskä. Jos kuoleman oli aiheuttanut jokin tapaturma, voi asiasta olla pitempikin selitys.
Kuolleiden ja haudattujen luetteloihin merkittiin kaikki
kuolleet ja haudatut henkilöt. Kolme ensimmäistä merkintää ovat tässäkin luettelossa
tavanomaiset: vuosittainen järjestysnumero, kuolinpäivä ja hautaamispäivä. Kuolleen
ollessa aikuinen merkittiin yleensä seuraavaksi hänen nimensä ja sitten hautapaikka.
Naisten kohdalla käytettiin kuitenkin usein merkintätapaa: sen ja sen vaimo tai leski
tai se ja se, esim. 'torppari Matti Antinpojan vaimo Kaisa'. Lasten kohdalla edellä
kuvattu tapa, sen ja sen lapsi jne. oli poikkeuksetta voimassa, sikäli kun emme ota
huomioon joitakin suuria katastrofikausia kuten suuret kuolonvuodet 1690-luvulla tai
isoviha - noina aikoina haudattiin maantieltä löytyneet kerjäläiset nimettöminä,
monesti yhteishautoihin.
Hautaamispaikkoihin kannattaa sikäli kiinnittää huomiota, että käytännössä oli
erotettavissa kolme erilaista viimeistä lepopaikkaa. Yleisimmin mainitaan henkilö
haudatuksi kirkkomaahan (i tai uti kyrkogården). Huomattavasti harvinaisempi
hautapaikka, jonka perinteet juontavat katoliselle keskiajalle, oli vainajan leposija
kirkon sisällä olevassa hautakammiossa tai pitäjän pyhäkön lattian alla. Yleensä
mainittu kunnianosoitus kuului vain seurakunnan varakkaimmalle väestöosalle. Tästä
hautaamistavasta alettiin hiljalleen luopua 1700-luvun kuluessa ja lopullinen kielto annettiin vuonna 1822. Kolmannen hautapaikkavaihtoehdon saivat kohdalleen
mestatut ja itsemurhan tehneet henkilöt. Heidät haudattiin yleensä kirkkotarhan
pohjoispuolelle siunaamattomaan maahan.
Kuolinsyyt alkavat ilmestyä säännöllisesti asiakirjoihin 1700-luvun puolivälin tienoilla.
Tämä johtui vuonna 1749 aloitetusta väkilukutaulujen pidosta.
Kuolinsyiden määrittelemiset 1700-luvun lopulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla olivat hyvin epätarkkoja. Tuohon aikaan oli toki lääkäreitä, mutta kovin harvassa, eikä lääketiede ollut kehittynyt kovinkaan korkealle nykyihmisen silmin katsottuna. Näistä syistä hyvin yleisiä olivat pistos (håll och styng), halvaus (slag), ja tuntematon tauti. Kuolinsyyt olivat yleensä
varsinkin 1700-luvulla pappien tai lähiomaisten määrittelemiä. Myös kuolinsyiden
kohdalla näkyivät selvästi eri katastrofikaudet, jolloin tautiepidemia riehui tietyllä
alueella - tuolloin yleisin kuolinsyy oli kyseinen epidemia.